Esikoinen ideoi tämän liivihupparin, etsi kaavan (piirsikin ne) ja mieleiset kankaat. Äidille jäi vain ompelu. Siinä sitten mentiinkin mukavuusalueen ulkopuolelle oikein kunnolla.
Ensimmäinen ja pahin oli tietenkin vetoketju, ei tulla juttuun ei. Vaikka ompelin tukinauhan ja harsin ketjun puoliskot kiinni. Vinoon meni, onneksi ei tarvinnut purkaa kuin kerran.
Toinen koettelemus oli vuori. Harvoin vuoritan vaatteita, pitäisi kyllä useammin, koska lopputulos on paljon siistimpi (ja kangasta kuluu tuplamäärä, eli varastot pienenevät). Ompelujärjestystä mietin kerran jos toisenkin, mutta tästäkin selvisin lopulta vain yhden sauman purkamisella.
Kolmantena hidasteena oli sitten pakollinen tasku, kun pitäähän se puhelin saada mukaan. Yritän aina luistaa taskun tekemisestä, kun sen värkkäämiseen menevässä ajassa saa jo melkein itse vaatteen valmiiksi. Nyt otin mallia juoksuhousujen taskusta, sellaisesta tyynyliinatyyppisestä, johon ei tarvita nappeja eikä varsinkaan vetoketjua. Tasku on trikoota ja joustaa sen verran, että puhelimen saa sinne sujautettua.
Kaava on muokattu Ottobren 3/2004 "Svetaritakki naiselle"-kaavasta. Huppari on collegea, palalaari löytö parin vuoden takaa, ja se on vuoritettu trikoolla. Ihana tästä tuli, kyllä välillä kannattaa nähdä vaivaakin :-).
Onpa hieno! Vaivaa olet nähnyt mutta tosi siisti lopputulos ja saajalle varmasti mieluinen!
VastaaPoistaKiitos! Ja kyllä sitä mielellään näkee vaivaakin jos seiskaluokkalainen lähtee kouluun äidin tekemä päällään :-)
PoistaIiihana! Yleensä niitä vaatteita eniten pidetäänkin, missä on eniten nähty vaivaa. Ja tuota kyllä kelpaa pitää!
VastaaPoistaHieno huppari! Kyllä joskus kannattaa käyttää aikaa ja nähdä vähän vaivaa, lopputulos on sen arvoinen. :)
VastaaPoistaKiitos Riikka ja Manda!
VastaaPoistaihana huppari/liivi!
VastaaPoista